Täyttä höyryä

Huh.. Tämä kuukausi on ollut aika hurja.. niin paljon on ollut kaikkea etten edes osaa ajatella ihan selkeästi.



Viime viikolla syntyi pentuja. Sijoitusnarttuni Lila synnytti
maanantaina viisi suloista pienen pientä pentua. Neljä tyttöä ja yhden
pojan. Juuri ennen synnytystä olin vielä ihan varma että pentuja on
noin kolme, sillä Lilan vatsa vaikutti todella pieneltä. Lopulta
ilmeni, että pennut olivat sitten vain tosi pikkuisia.



Nyt pennut ovat jo viikon ikäisiä ja aika isoja, ainakin verrattuna
siihen minkä kokoisia ne olivat syntyessään. Niin se aika vaan kuluu,
kohta ne jo avaavat silmät, alkavat kävellä, ja tulevat kunnon
riiwiöikään, ja sitten syntyykin jo seuraavat naperot, ettei vaan aika
kävisi pitkäksi ;)



Myös ulkomaantuontiuroksemme ensimmäiset pennut Suomessa ovat viimein syntyneet. Hauska nähdä mitä niistäkin kasvaa.



Danan kanssa eksyttiin agilityn möllikisoihin kun Fani oli hoidossa, ja
piti lähteä kaverin seuraksi kisoihin sitten. No, Dana otti ja yllätti
minut täysin tehden mölliradalla nollan, ja voittaen möllit. Seuraavana
päivänä startattiin toista kertaa, ja sielläkin tuli mölliradalta
vitonen, ja kisaavien radalta 10!
Tuossa jälkimmäisessä virheet olivat riman pudotus, ja toinen kun oli
u-putki A:n alla, emmekä olleet koskaan Danan kanssa kohdanneet
sellaista, niin varmistin yhden kerran liikaa, ja dana kiepsahti sitten
putken suulla.



Ei voisi paljon enempää tyytyväinen ja yllättynyt olla, kun mitä minä noiden kahden päivän jälkeen olin.



En ollut koskaan ajatellut alkaa Danan kanssa kisaamaan, mutta nyt
saatan joutua miettimään uudestaan tätä asiaa.. Tulevaisuus näyttää.



Faninkin kanssa pitäisi alkaa suunnitella jälleen kisoja, tällä
hetkellä ei vaan tunnu aika riittävän, katsellaan loppukesästä, jos
silloin olisi aikaa ja innostusta enemmän. Toisaalta, kohta täytyy
alkaa sijoituskoirien kanssa myös kiertää muutamia näyttelyitäkin,
mutta jospa syssymmällä sitten olis aikaa.



Aika tuntuu taas olevan niin kortilla, se on kyllä jännä. Tuntuu ettei
mihinkään muka ole aikaa, ja kaikki päivät valuu kuin hiekka sormien
välistä ilman että oikein mitään ehtii tehdä.



Tulevaisuus periaatteessa näyttää aurinkoiselta. Olen vihdoin löytänyt
sen mitä haluan tulevaisuudessa tehdä, ja myös mahdollisuuden siihen.
Tästä lisää myöhemmin syksyn mittaan. Kiitos vaan kaikille
kannustuksesta!



Nyt lähitulevaisuudessa koitan keksiä jotain töitä itselleni.
Joutilaana olo alkaa tympiä, samoin ainainen köyhyys, yäk. Vaikka
toisaalta, olisihan täällä uudella talolla tietysti sitä tekemistä
vaikka millä mitalla, mutta se sitten taas vaatisi myös sitä rahaa..



Miesrintama.. no, rintamasta ei ihan voida puhua. Semmoista kun ei ole.
Mitään ei ole tapahtunut. Olen alkanut hiukan tässä jo asennoitua
siihen, että mitäpä jos sitä joutuu pakon edessä taipumaan
vanhapiikuuteen, ja joskus hamassa tulevaisuudessa "koiramummouteen",
tiedättehän kun on semmoisia "kissamummoja", jotka asuu yksin jossain
mökissä 5-10 kissan kanssa. No, kuvitelkaa mulle vaan kissojen tilalle
koiria... Erakko mikä erakko.



Tavallaan nyt on iskenyt lievä haikeus. Olisi toisaalta kiva kun olisi
joku jonka kainaloon käpertyä iltaisin katselemaan televisiota, jne.
No, kyllähän te tiedätte, kaikki sitä kaipaa toisinaan. Minä vain olen
alkanut kaipaamaan sitä nyt hiukan useammin kuin ennen. Mutta kyllä se
ohi menee taas. Toivottavasti.



Jotenkin se sitoutuminen edelleen tuntuu aika vaikealta ajatukselta,
mutta kuitenkin nyt jo ihan mahdolliselta. Pohjimmiltaanhan mä
kuitenkin olen periaatteessa "vakiintujatyyppiä". Haluaisin ihan
oikeasti perustaa perheen jonain päivänä, mielellään
lähitulevaisuudessa. Kuitenkin tarvisin sellaisen suhteen joka antaa
tilaa tarpeeksi. Ylenpalttinen kiehnääminen ei sovi mulle.



Ehkä jonain päivänä sitten kuitenkin löytyy joku, joka oikeasti on
suhteellisen samanlainen kuin mä. Itsenäinen, mutta kuitenkin haluaa
perheen. Ja tietenkin rakastaa koiria. No, ei kai se nyt niin paljon
ole vaadittu? Tuntuu vaan vaativalta tehtävältä, vai kuljenkohan mä
silmät kiinni? Enpähän ole vielä törmännyt mihinkään, tai ainakaan jos
olen, en ole pahemmin itseäni satuttanut, luulen.