Sattuman kaupasta kiloittain tavaraa

Mikähän siinäkin on että on pakko väkisin koittaa keksiä aina joku
hieno ja erikoinen, varsin merkityksellinen otsikko mukamas. Viimeksi
taisin jättää koko otsikon pois kun en keksinyt mitään kivaa. Miksei
sitä voisi kirjoittaa vain vaikka että tiistai. Paitsi, tässä tullaan
taas sellaiseen ongelmaan, että itse en aina meinaa millään muistaa
mikä päivä milloinkin on. Tänäänkin elin iltaan asti vallan
keskiviikkoa. Kunnes sitten tajusin, että tiistaihan tänään vasta onkin.


En muista kerroinko siitä blogisasa, mutta olen tehnyt päätöksen olla
sosiaalisempi. Tajusin että olen linnoittautunut kotiini, en näe
kavereitani juuri koskaan, enkä käy oikein missään, paitsi töissä ja
koiranäyttelyissä. Eräänkin kerran kävelin pitkästä aikaa kaupungilla
päivällä, ja huomasin että niinkin suuri "maanmerkki" kuin kauppakeskus
Trio on remontin alla. Tuota remonttia oli silloin jo jatkunut
pidempään, mutta en minä mistään mitään tiennyt kun en ollut kuukusiin
käynyt kaupungilla, päiväsaikaan. Hurjaa.

Tein siis
päätöksen, että liikutan itseäni enemmän ihmisten ilmoille. Ensinnäkin
vietän aikaa ystävieni ja kavereiden, ja uusien tuttavien kanssa.
Iltaisin, mutta myös päivällä voisi koittaa ihmisiä tavata, ja käydä
siellä kauoungilla. Herranen aika, on kai se ihan terveellistä tietää
miltä oman kaupunkinsa keskusta milloinkin näyttää.

Tämä
"projekti" (sosiaalistetaan Noraa) on jatkunut nyt jo jonkin aikaa. Se
on ollut melko terveellisen tuntuinen projekti. Olen tutustunut uusiin
ihmisiin, moniinkin. Olen tutustunut lähemmin muutamiin ns. vanhoihin
ihmisiin. Mukavaa. Ja olen saanut tästä intoa myös työ- ja
koiratuttavuuksien kanssa. Tosin, projektin terveellisyyttä verottaa
se, että se on tuonut alkoholin taas mukaan. En yleensä nauti alkoholia
kovin usein, enkä nytkään toki ole retkahtanut vallan ryyppäämään.
Mutta olen kahtena perääkäisenä viikonloppuna ollut viihteellä, ja
nautiskellut alkoholia runsain mitoin. Suuremmilta jälkiseuraamuksilta
on vältytty. Hyvin lieviä krapuloita, pienehköä päänsärkyä vain.
Kavereille jonkinmoisia myötähäpeän tuntemuksia. Ei kuitenkaan mitään
aivan järkyttävää.

Tämä "projekti" on tuonut mukanaan
paljon kaikkea, ja olen taas päässyt takaisin "ulos". olinkin jo aivan
liian pitkään kotona yksin, ihme etten vallan mökkihöperöitynyt. Olen
kuitenkin tehnyt havaintoja. Jostain syystä olen tässä kotona
maleksiessani jostain syystä rohkaistunut entisestään. Herranjestas.
Moni kyllä tietää, etten nyt mikään varsinainen ujo piimä ole ennenkään
ollut, mutta olen itsekin ollut ihan yllättynyt rohkeudestani.
Varsinaisesti tuo ujous on ennen tullut esiin nimenomaan
kaikenasteisten "ihastusten" kohdalla. Tällä hetkellä olen yllättävän
vapautunut. Hullu tunne. En sitten tiedä onko sillä merkitystä kuka
milloinkin on kohteena. Tosin, voi olla, että olen vain oppinut entistä
rohkeammaksi tuon edellisen tapahtumasarjan myötä. (Se on pakko olla
rohkea ja avoin, jos toinen ei puhu kuin puhetta nyhdettäessä.)
Toisaalta, luulen että olen hiukan liiankin avoin tällä hetkellä,
voisin yrittää hillitä hiukan itseäni. (veikkaan että kun promilletasoa
lasketaan hiukan alaspäin, niin avoimuus laskee vähintään saman verran
potenssiin kolme.) Vaatii hiukan hienosäätöä. Ei ole helppoa. Jos on
liian hiljainen ja sulkeutunut, karkoittaa ihmiset pois, ja jos on
liian rohkea ja avoin, pelottaa ihmiset pois. Aina pitää löytää se sama
kultainen keskitie, joka hiton asiassa. vaikeaa. Joskus voisi olla
kivempi elää ääripäästä toiseen vaan.

No, joka tapauksessa.
Tänään se sitten tapahtui. Heräsin todellisuuteen ja pelästyin itse
itseäni. Nyt on kaksi viikkoa (jos ihan oikeasti jo kauemmin, niin ole
kiiltti, älä kerro sitä minulle) hempeilty, ja nyt tarvitsee ottaa
itseään niskasta kiinni. Ei näin vaaleanpunaisessa maailmassa jaksa
kukaan elää. Alkaa ällöttää. Heh, en mä koskaan väittänytkään että mä
oisin mikään perusprinsessa. Tänään laitoin vanhan tuulipuvun päälle,
ja hitto kun oli kotoinen olo ;) Lupaan, etten ole kuitenkaan mikään
tosi kräntty. Mä tiedän kyllä, että eräs ystäväni oli ihan oikeassa kun
sanoi että ihastuminen pukee minua. Mutta hei, aika aikaansa kutakin.


Minähän en varsinaisesti ainakaan tänä päivänä ole todellakaan mikään
seurustelijatyyppi. Tämä varmasti on tullut ilmi aikaisemminkin. Joten
ei ole kovinkaan odotettavaa, että mun kohdallani ihastumiset kestävät
kovin kauan. Yleensä se olen minä, joka päättää että nyt riitti. Siksi
yritän tällä kertaa alkaa himmailemaan hiukan, jos saisin kuitenkin
tämän hyvän mielen pidettyä yllä. Ja, katsotaan nyt sitten.


Hirveän vaikea kuvitella yhtään mitään juuri nyt. Onkohan se vähän
outoa, että on ihastunut, mutta ei kuitenkaan halua että asia etenee
kauheasti mihinkään suuntaan. Koska kyllä mä myönnän, olen ihan
oikeasti ihastunut, ja se on tosi mukava tunne. Mutta kuitenkaan en
todellakaan halua edes puhua seurustelemisesta, saati ajatella sitä.
Voisiko sitä vaikka tapailla vaan ensimmäiset neljä vuotta? Ja jos
sitten alkaisi miettimään seurustelua. Ehh. Ei, en ole
sitoutumiskammoinen. En ole koskaan kieltäytynyt ottamasta ihastukselta
puhelinnumeroa, enhän? En se minä ollut :D


Apua, ai
niin, meinasi unohtua: Lilan kanssa käytiin viime sunnuntaina
Tampereella, neiti sai jo toista kertaa EH:n! Hyvä Lila, hienoksi on
plikka kasvanut :)