Kuinka paljon pahaa - sen täytyy joskus tuoda hyvää

Aloitetaan pahimmasta.

Sain tänään ihan vasta äsken kuulla että eräs ystäväni, jolla on joskus ollut paljonkin vaikutusta muhun, on kuollut. Järkyttävä uutinen, nuori ihminen kuoli aivan liian varhain. En tiedä mitä sanoa. Otan osaa, tunnen surua, ja olen tosi pahoillani läheisten puolesta.

Mä itse vasta ihan vähän aikaa sitten netissä keskustelin ko. henkilön kanssa, pitkästä aikaa. Lopetin keskustelun toteamalla: Katellaan taas, tms. Kuitenkin kyseinen keskustelu jäi meidän viimeiseksi. Olen tavallaan kuitenkin hyvilläni, että pitkästä aikaa keskustelin hänen kanssaan, ihan niitä näitä, menneistä.

Tämä saa vaan taas miettimään kuinka koska vaan joku tapaaminen voi jäädä ihan yllättäen viimeiseksi. äiti aina sanoo ettei pidä erota riidoissa, koskaan kun ei tieä mitä tapahtuu. Tässä se taas nähtiin.

Jotenkin en oikein tiedä mitä ajatella, mistään. Kaikki muu tuntuu nyt kovin toisarvoiselta. Ja silti haluan kertoa myös muista tapahtuneista asioista.

Eli tässä hieman kevyempiä kuulumisia:

Mun eräs toinen ystävä on kipeenä, joten menin auttelemaan häntä. Kävin vetämässä kävellen käyntimaaston, ja siivoilin tallin. Olipa hauskaa pitkästä aikaa siivota karsinoita, mä en ole tehnyt sitä liian pitkään aikaan.

Oli aika liukasta, ja mulla oli huonopohjaiset kengät, koska noi on ainoat kengät jotka on tarpeeksi lämpimät, ja iso jotta niihin mahtuu villasukat. No, liukastelin sitten pariin otteeseen ja lensin persauksilleni kottikärryjä työntäessä. Kottikärryt ihme kyllä pysyivät pystyssä.

Ei siinä mitään, mutta kun jo lopettelin tallihommia, lähdin viemään Rokin satulaa satulahuoneeseen (ratsastin Rokilla hetkisen, ja se oli tosi hyvä!), ja kuinka ollakaan, juuri satulahuoneen rappujen kohdalla jotenkin liukastuin, ja horjahdin niin ettälöin satulan takakaaren alahuuleeni, sillä seurauksella että yksi ylähampaista iskeytyi huulen sisään. Ensin en tuntenut mitään mutta sitten tunsin kuinka verta tulvahti suuhun. Onneksi oli lunta lähellä, joten äkkiä sitten kourallinen lunta huulelle. Toivottavasti tallin piha ei aamulla valoisassa oo ihan kuin teurastuksen jäljiltä. No, siirsin yhden hevosen siinä välissä vielä yhdellä kädellä, ja sitten odottelin jonkin aikaa (n. 15-20min) että vuoto lakkasi.

Nyt se haava on ihan ok, se on sisäpuolella niin ei näy, huuli on ihan turvoksissa yllättäen, ja etupuolella menee hampaan ääriviivojen muotoinen mustelma. Vähän se on myös kipeä. Mutta tällä hetkellä mua ei haittaa pätkääkään. Pikkujuttu näissä nykyisissä olosuhteissa.

Ja, koska mä rakastan ruoanlaittoa, ja ennen kaikkea herkuttelua, ja teen erilaisia kokeiluja välillä, oon päättänyt alkaa niitäkin kirjoittaa tänne blogiin, jotta voin muistella mitä kaikkia herkkuja onkaan tullut koklailtua.

Mun teki hirveesti mieli aurajuustoa tänään, joten tänään söin herkkupastaa, jossa oli aineksina:
-tuorepastaa (keitetään n. 3min)
-kinkkua
-pekonia (valmiit kuutiot)
-herkkusieniä
-aurajuustoa (laktoositonta)
-ruokakermaa (laktoositonta)

Ruskistin ensin kinkut ja pekonit herkkusienet pannulla, laitoin sekaan myös vähän sipulia mausteeksi. Lisäksi vähän pippuria ja ripaus grillimaustetta, jota ilman en osaa nykyisin olla.

Tällä välin kiehautin myös pastat isossa kattilassa, sitten kaadoin keitinveden pois ja heitin muuta ainekset pannulta sekaan, sitten kermat, sieniliemikuutio (näitä saa ainakin Eesitistä), vettä, silleen silmämääräisesti, ja aurajuustot sekaan. sitten sekoittelin sen verran että justot suli, annoin vetäytyä pikkuhetken, ja pasta oli valmis.

Ja joo, tän ois toki voinut tehdä erikseen kastikkeenakin, mutta mä pyrin säästämään jääkaappitila ja kun tein tota niin paljo että riittää huomisellekin, niin on kätevämpää että se on kaikki samassa kattilassa.

Ja oli muuten herkkua, vaikka ite sanonkin.


Mutta nyt sekavin ja surullisin mielin lähden unosille.


    Lepää rauhassa J.
            -muistoasi kunnioittaen, Nora