Aloin
tuossa mietiskellä sitä kuinka mahtava keksintö tämä blogisysteemi on.
Sitä saa rauhassa purkaa tuntemuksiaan. Ja myöhemmin voi sitten palatan
lukemaan vanhoja merkintöjä, ja muistellla millainen olo milloinkin
oli.
Päiväkirjoihinhan ihmiset ovat kirjoittaneet jo
iäisyyksiä. Itsekin pienenä tyttönä yritin kirjoittaa päiväkirjaa,
kunnes kyllästyin. Tuli pitkä tauko. Sitten aloitin uuden päiväkirjan,
ja tuli taas pitkä tauko. Minun lapsuuden päiväkirjani ovat täynnä
taukoja.
Jossain vaiheessa ostin kalenterin, johon mahtui
jokaista päivää kohti paljon merkintöjä. Se oli todella kätevä, sillä
minulla on äärettömän huono muisti. Siihen kalenteriin tuli merkattua
sekä tulevia, että menneitä tapahtumia, ja niitä voi nyt jälkeenpäinkin
lukea, ja näkeee missä on menty milloinkin. Tuollainen kalenteri
minulla on ollut nyt jo vuosia.
Eräänä päivänä sitten tosiaan
muutamia vuosia sitten löysin nettipäiväkirjan. Kirjoittelin siihen
aikani koulussa, mutta sitten tuli taas tauko. Jatkoin myöhemmin,
kunnes tuli taas tauko. Sitten tuli kauhea himo taas kirjoittaa, tällä
kertaa melko lyhyen tauon jälkeen, mutta nettipäiväkirjani sivusto
olikin remontissa. Joten päätin avata uuden blogin, tänne.
Olen
kirjoittanut ihan kiitettävän säännöllisesti nyt nämä pari viikkoa.
Nykyisin tämä on helppoa. Minulla on tietokone kotona, ja vietän pitkiä
aikoja päivittäin koneella. Jossain kohtaa päivää on helppo kirjoittaa
myös blogi.
Katsoimme viikonloppuna ystäväni kanssa elokuvan
Perhosvaikutus, jonka juoni perustuu pitkälti päähenkilön kirjoittamiin
päiväkirjoihin. Hänellä on muistikatkoksia, ja niiden vuoksi hän
kirjoittaa päiväkirjoja, jotta voisi paremmin muistaa mitä hänen
elämässään on tapahtunut. Kyseinen elokuva oli loppujen lopuksi
muutenkin aika mielenkiintoinen, suosittelen kaikille jotka pitävät
psykologisemmista väännöistä.
Itse en ole vielä kertaakaan tämän
blogin olemassa olon aikana palannut ajassa taaksepäin. Jonain päivänä
varmasti lueskelen ihan rauhassa tähän asti kirjoittamiani blogeja
ylös, ja naureskelen jutuilleni. Mikähän siinä onkaan, että omat jutut
on jälkeenpäin aina kovin huvittavia?
Esim. kun olen ollut ihan
pieni, meidän isä nauhoitti äänikasetille joka vuosi "Noran
haastattelun". Myöhemmin niitä on kuunneltu ja naurettu kun pikku-Nora
yrittää syödä mikrofonin, tai kertoo kuinka "naapurin Mira on jo iso
tyttö, se on jo 12-vuotias!". Se on hassua miten jotkut huonotkin asiat
muuttuvatmuistellessa hauskoiksi.
Mutta eikö sitä niin sanota, että "aika kuultaa muistot"?
Muisteloita, muisteloita..
Hetken mieliala : iloinen
Nora, sairaan kyllästynyt sairastamaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti